Olen rikas.

Sillä lasken kastepisaroita. Havunneulasella, poimulehdellä, hämähäkin verkosta. Lasken taivaalta tippuvia vesipisaroita. Ja kun nostan katseeni ja annan pienen sateen vihmoa kasvojani, näen taivaalla hanhia aurassa. Suon reunasta nappaan suuhuni muutaman karpalon ja silmät kiinni hengitän suopursun ja syksyn vahvaa tuoksua. Hömötiaisen tirskunta koivussa saa minut hymyilemään. Joutsenpari lentää syksyn ruska taustanaan ja minusta tulee upporikas.

Unna Lehtipuun kirjassa Timanttipesula sanotaan: ”Riittävä määrä rahaa on välttämätöntä, jotta saa oman elämänsä tolpilleen – minimissään ruokaa lautaselle, katon pään päälle, vaatteet lämmittämään kehoa. On vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, että lisääntyvät tulot kasvattavat aluksi onnellisuutta nopeasti, mutta jo perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen rahan onnellistava vaikutus hidastuu ja jopa hyytyy… Rahan määrä ei ratkaise, vaan se, mitä rahallasi teet.”

Aika on rahaa, väitetään. Joskus kai aikaa voi ostaa. Tai monella on ensin mieletön kiire ansaita sitä rahaa, jotta saa ostettua vapaata aikaa. Jos sitten ehtii nauttimaan siitä.

Ihmisen elinpäivät ovat rajallista aikaa. Niitä elinpäiviä ei voi ostaa lisää. Ja kaikki tietävät, ettei viimeisessä palttoossa ole taskuja, harva kuitenkin elää todeksi tuota. Mitähän se Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen.”  Tai: ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”

Ai niin, piti katsella taivaan muuttolintuja ja suon laidan kasveja, ettei niin paljon murehtisi joutavia. Samalla siinä sitten rikastuu.