Kiitollisuudesta on muistuteltava itseään. Onhan aiheesta kirjoitettu hyviä kirjoja. Mutta ei kiitollisuutta kai kuitenkaan lukemalla opi.

Kiitollisuus voisi olla itsestäänselvyys. Tai sitten se ei ole ollenkaan itsestäänselvyys. Mitä se siis on?  Oikeastaan se on elämänasenne. Synnynnäinen, optimistinen asenne elämään. Tai opeteltavissa oleva taito katsoa maailmaa.  Se on onnellisuuden yksi olomuoto. Joskus vastoinkäymisissä pienenpieni murheen kärpänen voi muuttua härkäsen kokoiseksi, jos kärpästä katsoo liian läheltä (liian kauan). Kun näkökentän peittää yksi murhe, se häivyttää pois näkyvistä kaikki hyvät asiat. Ne asiat joista voisi olla iloinen ja kiitollinen. Voisiko hyvien asioiden kanssa tapahtua samoin? Jos katsoisi lähempää niitä asioita, joista on iloinen, onnellinen, kiitollinen – peittäisivätkö nuo alleen pikkumurheet ja marinat?

Niityllä, polunvarsilla, pihan kulmilla kasvaa nurmitädykkeitä. Sinisiä, pieniä kukkia. Kun niitä katselee kauempaa, ne näyttävät rikkaruohoilta. Mutta jos kumartuu lähemmäs ja katselee tarkemmin – kukka on pieni taideteos. Hento ja kaunis.

JK. Kiitollisuutta voi muuten oppia harjoittelemalla. Toimii!

Antti S. Mattilan ja Pekka Aarninsalon kirjassa ’Onnentaidot’ on mm. harjoitus nimeltään ”kiitollisuuspäiväkirja”. Päiväkirjaa kirjoitetaan kymmenen viikon ajan, kerran viikossa, samaan aikaan, vaikka sunnuntaina. Ohje menee näin: ”Elämässämme on monia asioita, pieniä ja suuria, joista voisimme olla kiitollisia. Mieti kuluneen viikon tapahtumia ja kirjoita päiväkirjaasi viisi asiaa, joista olet kiitollinen.”