Voiko polulta pudota, voiko polku kadota, voiko polulta eksyä?

Polkuhan on tässä ja tallella koko ajan. Minä se kompastelen. Jalat tarttuvat juurakoihin. Lennän rähmälleni maahan. Pyllähdän sammaliin. Kuljen hetkeksi  harhaan.

”Maan korvessa kulkevi lapsosen tie…” Välillä tämä kyllä on yhtä korpivaellusta. Mutta mitä muutakaan sen pitäisi olla? Nelikaistaista mooottoribaanaako?  Siellä missä vauhti pelottaa, ruuhka ja kiire ahdistavat. Katuvalot heijastuvat märän asfaltin pinnasta, vastaantulijoiden valot sattuvat silmiin.

Minä kaipaan hiekkaiselle kylätielle. Metsäpolulle. Tunturin tai vaaran kainaloon.

”Hänt’ ihana enkeli kotihin vie…” Uskon varjelukseen. Vaikka välillä tuntuu polku kadonneen ja aurinko pimenneen. Aurinko on silti olemassa, vaikka pilvet olisivat edessä. Tässäkin elämässä. Jos päämäärä on tiedossa, matkan murheita jaksaa hivenen paremmin. Tai vaikkei aina ihan jaksaisikaan, päämäärä on silti olemassa.

”Niin pitkä on matka, ei kotia näy…”  Suunta näkyy.

Voi polulta pudota, voi polku kadota ja voi polulta eksyä – mutta ”ihana enkeli vierellä käy.”  Ei takana, ei edessä vaan vieressä. Yhdessä.

”Hän antaa enkeleilleen käskyn
varjella sinua, missä ikinä kuljet,
ja he kantavat sinua käsillään,
ettet loukkaa jalkaasi kiveen.”

Psalmi 91:11-12