Joskus maisemasta katoavat värit. Maisema muuttuu – jos nyt ei ihan mustavalkoiseksi niin seepiaksi ainakin.  Tai arjenharmaaksi. Sumuiseksi. Sumussa ei näe kauas, hyvä että omat askeleensa. Mieliala on kuin sää. Se vaihtelee.

Mistä ne kadonneet värit löytää takaisin? En tiedä. Minulle ne palaavat aivan itsestään. Sen tiedän mikä ne vie. Kiire, väsymys, huolet, suru…

Luonnossa liikkuessa ei voi tilata sopivaa säätä tai odottaa näkevänsä jotain tiettyä lintua tai nisäkästä. Toivoa voi, mutta ainakin minun poluilleni ja puihini nuo tilaukset ilmestyvät silloin kun en niitä osaa odottaa. Vinkkejä voi saada, muttei takuuta.

Koiratuttavani emäntä vinkkasi metsäpolulta puun, jossa asustaa liito-orava. Ja tänään löysin todistusaineistoa (papanoita) puun alta. Itse otusta en nähnyt, enkä pimeää jäänyt odottelemaan. Mutta mieleni säätilan tuo löytö muutti. Olisi sen voinut yhtä hyvin tehdä matkani huurretut naavapuut tai palokärjen ylilento. Harvoin tulen metsästä apeana pois. Uskon vakaasti siihen tutkimustulokseen, että luonto parantaa kehoa ja keventää mieltä.

Pimeän talven kun enimmäkseen törröttää niin kevättä kohti alkaa taas herätä eloon…värit palaavat.