sumumets%C3%A4.jpg

Elokuun pimenevät illat ovat kuin tummaa ja kaunista samettia joka laskeutuu ympärillemme.

Vain pimeässä näkyvät tähdet.

Vain pimeässä näkyvät kynttilät.

Istuin saunan jälkeen koirani kanssa parvekkeella ja katselin tähtien leikkivän kuurupiiloa pilvien kanssa. Yhden tähdenlennon näin, en vaan ehtinyt toivoa niin kuin lapsena. Ja mitäpä minä olisin toivonut.  Mitä minä olisin enempää tarvinnut? Siinä silittäessäni koiran pehmeää turkkia, katsellessani taivasta tähtineen ja kynttilän pientä liekkiä. Hiljaisuudessa. Ilman kiirettä minnekään. Huoletkin heitettynä saunan naulakkoon. (Kyllä ne sieltä aamulla löytyvät.)

 

Mietin sanoja. Mietin sanattomuutta. Hyvää ja hoitavaa hiljaisuutta, kiduttavaa sanattomuutta. Mykkyyttä tai hiljaista ja levollista läsnäoloa, tässä hetkessä. Olen nähnyt ihmisten välisen mykkyyden, sanattomuuden repivän toinen toisensa kauas toisistaan, siksi pelkään enemmän sanattomuutta kuin sanoja. Hiljaisuus ei ole sanattomuutta, vaikkei puhuttaisi mitään.

Pidän sanoista, mutta rakastan hiljaisuutta. Hiljaisuudelle ja hiljaisuudessa kelpaamme keskeneräisenä.

Taidan toivoa tähdenlennolta taitoa olla läsnä, hiljaa ja ilman vaatimuksia.