Ikävä.

Ikävä heitä. Tuonilmaisiin matkanneita.

Pyhäinpäivän yönä hautausmaalla tuhannet valot. Pimeää. Ikävää.

Tunnen olevani yksinäisempi kuin koskaan juuri pyhäinpäivänä. Koska tiedän, että nuo rakkaat elävät vain muistoissani. En voi nauraa, en itkeä enää heidän kanssaan. En ottaa kädestä kiinni, en silittää poskea. Suru sekoittuu ikävään. Kiitollisuuteen siitä, että sain heidät tuntea. Sain rakastaa.

Sytytän kynttilän ikävästä vapisevin käsin. 

 ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin.”  (1.Kor.13:12)