lauantai, 5. elokuu 2017

Tyhjä pesä

IMG_0786.jpg

En sittenkään ollut varautunut ja valmis tähän. Tyhjään pesään. Niin moni asia muuttuu yhtäkkiä. Arki hankalaksi.  Koti hiljaiseksi. Irti päästäminen on haikeaa, mutta vääjäämätöntä. Luonnollinen prosessi. Helpompaa lähtijälle. 

Pohdin vanhemmuutta. Osasinko sittenkään antaa ne juuret ja siivet, joilla nuori pitäisi omaan elämään varustaa. Ylihuolehtijan on lakattava huolehtimasta. Siivet kantavat. Juuret tukevat.

Lopullisuuden tunne on jäytävä. Mihin aika meni. Lapsuus ja nuoruus. Katselen valokuvia ja itken. Olen yhtäaikaa onnellinen ja onneton. Kiitollinen ja surullinen. 

Tiedän, että itku on itkettävä. Tiedän, että irti päästettävä. Luotettava ja rohkaistava. Rohkeutta me tarvitsemme molemmat. Rakkautta joka uskoo huomiseen. Vanhemmuutta joka muuttuu ystävyydeksi. Pienin askelin. 

"Sä maailmaani katsot kummallista niin.
Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin.
Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat.
En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

 
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Toiveesi kannat maailmaan, ne murtuu kun törmäät ihmisiin.
Nuo muistoissaan kulkee ja tekee ahtaaksi maan.
Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan

Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin.
Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin.
Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain."
 
Hector
--------------------
 
https://m.youtube.com/watch?v=-1ytnS4q1ME
 
 

torstai, 15. kesäkuu 2017

Metsätähtiä

20170615_210648.jpg

Tässä minä olen. Ihmettelen. Valoa. Lämpöä. Kesää.

Onnellisena pienistä ihmeistä. Metsätähdistä. Tähtimetsästä.

 

"Jumala,

kesäauringon lämmössä tunnen rakkautesi,

veden virkistävässä sylissä virvoituksesi,

linnut kertovat huolenpidostasi.

 

Puhalla kesätuulessa pois kaikki se murhe,

jota kannan mukanani.

 

Anna minulle ilo, joka osaa itkeä ja nauraa!"

 

(Pirjo Kantala: Rukousten kirja arkeen ja juhlaan)

maanantai, 22. toukokuu 2017

Outo

pullervo.jpg


Olenko minä jotenkin outo?

Katson mieluummin pädiltä Pullervoa nukkumassa kivellään kuin meuhkaavaa telkkaria.

Kävelen mieluummin metsässä kuin marketissa tai kauppakeskuksessa.

Itken kun itkettää. Näki sen joku tai ei.

Väsyn välillä ihmisiin. Olen liian kiltti sanoakseni ääneen sen kun minua loukataan. Ärsyynnyn töykeistä ja tökeröistä sanoista. Epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta olen silti hiljaa. Nielen pahan mielen.

Kuuntelen muiden huolia kerta toisensa jälkeen, mutta vaikenen omistani koska kukaan ei niitä jaksa. Olkoon sitten. Mitäpä näistä. Kerron ketuille ja metsän linnuille, oraville. Niillä on aikaa. Ja empatiaa.

Melu ja kirkkaat valot saavat pääni halkeamaan. Musiikkia jaksan kuunnella, yksin ja rauhassa. Aurinkoa voin ihmetellä taivaalla metsän rajassa.

Olen minä jotenkin outo. Ja yksin.


Jumala,

tahdon, että löytäisin yhä uudelleen sinut,

joka tiedät kuka olen

ja tunnet sydämeni kaipauksen.

Ole luonani öin ja päivin.

Sinun minä olen

ja jokainen henkäykseni

on sinun lahjaasi.

(Pirjo Kantala: Rukousten kirja)


sunnuntai, 14. toukokuu 2017

Äitienpäivänä

kimppujoku1.jpg

Kaukana jossain on onnellisten maa. Siellä äidit nukkuvat äitienpäivänä pitkään. Heräävät vasta kun vuoteeseen tuodaan tarjottimella kahvia ja aamiaista. Äidille lauletaan ja onnitellaan, halataan, suukotetaan ja ojennetaan itse tehdyt kortit ja lahjat. Kukat ovat ruusuja. Kerran vuodessa äiti on huomion keskipiste. Yhtenä päivänä ei pyykkiä, ei tiskiä, ei koiran sotkujen siivoamista, ei ruuanlaittoa, ei kiukuttelua - eikä huolia ja murheita. Ei unettomia öitä eikä huolien täyttämiä päiviä. Kun äiti sitten luopuu aamutakistaan ja aamutohveleistaan perhe vie äidin ulos syömään. Istutaan yhdessä hienossa ravintolassa, kellään ei ole kiire. Jutellaan ja ollaan vaan. Kaikilla kasvoilla on hymy. Onnellisten maassa.

Minä katselen somen äitienpäiväpäivityksiä. Kukkia, lahjoja...kiitoksia. Puoliso vie äidin syömään, ojentaa lahjan arvostuksena arjen pyörittämisestä. Lastensa äidille. Sen pituinen se. 

lauantai, 13. toukokuu 2017

Tummia perhosia

palok%C3%A4rke%C3%A4.jpg

Aamulla metsässä polulla perhonen. Tumma perhonen. Se ei liikkunut ollenkaan ja nostin sen kämmenelleni. Hengittikö se? Halusin kantaa sen turvaan. Lämpimällä kädelläni. Niin hauras se oli, etten tiennyt elääkö se vai ei. Kävelin eteenpäin polkua, perhonen kädelläni. Jostain se sai voimaa ja lähti lentoon, katosi tähän koleaan kevääseen...

Jostain kaukaa nuoruudesta  muistin ystäväni sanat. Tai sanat jotka ystäväni sai sanottavaksi. Tieni vie keskelle kärsivää maailmaa. Olin silloin kaksikymmenvuotias ja en tiennyt mihin polkuni veisi. Mitä tekisin elämälläni, minne menisin. Nyt. Vuosia myöhemmin. Metsäpolulla. Tuo perhonen kämmenelläni ymmärrän mihin kaikki on johtanut. Kannan perhosia kämmenelläni. Hauraita, rikkinäisiä. Sitäkään en silloin kauan sitten tiennyt, että ensin on suostuttava itse menemään rikki. Kivun kautta voi tulla ehjäksi. Tai keskeneräiseksi.