torstai, 15. kesäkuu 2017

Metsätähtiä

20170615_210648.jpg

Tässä minä olen. Ihmettelen. Valoa. Lämpöä. Kesää.

Onnellisena pienistä ihmeistä. Metsätähdistä. Tähtimetsästä.

 

"Jumala,

kesäauringon lämmössä tunnen rakkautesi,

veden virkistävässä sylissä virvoituksesi,

linnut kertovat huolenpidostasi.

 

Puhalla kesätuulessa pois kaikki se murhe,

jota kannan mukanani.

 

Anna minulle ilo, joka osaa itkeä ja nauraa!"

 

(Pirjo Kantala: Rukousten kirja arkeen ja juhlaan)

maanantai, 22. toukokuu 2017

Outo

pullervo.jpg


Olenko minä jotenkin outo?

Katson mieluummin pädiltä Pullervoa nukkumassa kivellään kuin meuhkaavaa telkkaria.

Kävelen mieluummin metsässä kuin marketissa tai kauppakeskuksessa.

Itken kun itkettää. Näki sen joku tai ei.

Väsyn välillä ihmisiin. Olen liian kiltti sanoakseni ääneen sen kun minua loukataan. Ärsyynnyn töykeistä ja tökeröistä sanoista. Epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta olen silti hiljaa. Nielen pahan mielen.

Kuuntelen muiden huolia kerta toisensa jälkeen, mutta vaikenen omistani koska kukaan ei niitä jaksa. Olkoon sitten. Mitäpä näistä. Kerron ketuille ja metsän linnuille, oraville. Niillä on aikaa. Ja empatiaa.

Melu ja kirkkaat valot saavat pääni halkeamaan. Musiikkia jaksan kuunnella, yksin ja rauhassa. Aurinkoa voin ihmetellä taivaalla metsän rajassa.

Olen minä jotenkin outo. Ja yksin.


Jumala,

tahdon, että löytäisin yhä uudelleen sinut,

joka tiedät kuka olen

ja tunnet sydämeni kaipauksen.

Ole luonani öin ja päivin.

Sinun minä olen

ja jokainen henkäykseni

on sinun lahjaasi.

(Pirjo Kantala: Rukousten kirja)


sunnuntai, 14. toukokuu 2017

Äitienpäivänä

kimppujoku1.jpg

Kaukana jossain on onnellisten maa. Siellä äidit nukkuvat äitienpäivänä pitkään. Heräävät vasta kun vuoteeseen tuodaan tarjottimella kahvia ja aamiaista. Äidille lauletaan ja onnitellaan, halataan, suukotetaan ja ojennetaan itse tehdyt kortit ja lahjat. Kukat ovat ruusuja. Kerran vuodessa äiti on huomion keskipiste. Yhtenä päivänä ei pyykkiä, ei tiskiä, ei koiran sotkujen siivoamista, ei ruuanlaittoa, ei kiukuttelua - eikä huolia ja murheita. Ei unettomia öitä eikä huolien täyttämiä päiviä. Kun äiti sitten luopuu aamutakistaan ja aamutohveleistaan perhe vie äidin ulos syömään. Istutaan yhdessä hienossa ravintolassa, kellään ei ole kiire. Jutellaan ja ollaan vaan. Kaikilla kasvoilla on hymy. Onnellisten maassa.

Minä katselen somen äitienpäiväpäivityksiä. Kukkia, lahjoja...kiitoksia. Puoliso vie äidin syömään, ojentaa lahjan arvostuksena arjen pyörittämisestä. Lastensa äidille. Sen pituinen se. 

lauantai, 13. toukokuu 2017

Tummia perhosia

palok%C3%A4rke%C3%A4.jpg

Aamulla metsässä polulla perhonen. Tumma perhonen. Se ei liikkunut ollenkaan ja nostin sen kämmenelleni. Hengittikö se? Halusin kantaa sen turvaan. Lämpimällä kädelläni. Niin hauras se oli, etten tiennyt elääkö se vai ei. Kävelin eteenpäin polkua, perhonen kädelläni. Jostain se sai voimaa ja lähti lentoon, katosi tähän koleaan kevääseen...

Jostain kaukaa nuoruudesta  muistin ystäväni sanat. Tai sanat jotka ystäväni sai sanottavaksi. Tieni vie keskelle kärsivää maailmaa. Olin silloin kaksikymmenvuotias ja en tiennyt mihin polkuni veisi. Mitä tekisin elämälläni, minne menisin. Nyt. Vuosia myöhemmin. Metsäpolulla. Tuo perhonen kämmenelläni ymmärrän mihin kaikki on johtanut. Kannan perhosia kämmenelläni. Hauraita, rikkinäisiä. Sitäkään en silloin kauan sitten tiennyt, että ensin on suostuttava itse menemään rikki. Kivun kautta voi tulla ehjäksi. Tai keskeneräiseksi.

maanantai, 17. huhtikuu 2017

Vaellan

sy%C3%A4nmmeni1.jpg

Vaellan elämänpolkuani. Vertauskuvallisesti. Kuljettua matkaa on enemmän takanani kuin edessäni. Taidan olla aika amatööri vaikka jo näin kauan täällä tallannut. Kompastelen ja eksyn yhä. Etsin viittoja. Kaipaan oppaita. Lepohetkiä. Hiljaisuutta.

Lapin vaeltajana olen vielä enemmän amatööri. Tunturipoluilla ummikkomaallikko. Nautin tunturien avaruudesta. Ilmaa on enemmän hengittää. Tilaa olla. Ihmetellä. Matka kurusta kerolle on välillä pelkkää rakkaa. Terävää kiveä, liukasta kiveä. Kuljen askel askeleelta hitaammin. Mutta matka maksaa vaivansa. Mukavuusalueeltani olen kaukana. Se tuo merkityksen matkalle, vaeltamiselleni.

Perillä.

Olenko perillä vasta kun maisema aukeaa silmänkantamattomiin? Vai olenko perillä jo matkalla? Ymmärränkö matkan kolhujen merkitystä koskaan?

 

”Herra, sinä olet minut tutkinut,
sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin,
sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa,
jota sinä, Herra, et tuntisi.
Sinä suojaat minua edestä ja takaa,
sinä lasket kätesi minun päälleni.

Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.

Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta,
minne voisin paeta sinun edestäsi?

Vaikka nousisin taivaaseen,
sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan,
sielläkin sinä olet.
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi.
 Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon",
sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.

Tutki minut, Jumala,
katso sydämeeni.
Koettele minua,
katso ajatuksiini.
 Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.”

(Psalmi 139: 1-12, 23-24)