sunnuntai, 8. lokakuu 2017

Taivasheijastus

taivasheijastus.jpg

Taivaan ja maan raja on seitinohut. Kuin taivaan heijastus veteen. Tuskin huomaan rajaa.

Taivaasta voi tuntea aavistuksia maan päällä.

Enkeleitä harva on nähnyt, mutta läsnäolon on tuntenut. Tiesi sen tai ei.  En oikeastaan usko enkeleihin, mutta uskon ja luotan Jumalaan, joka voi lähettää enkelinsä meidän poluillemme. Tehtävänä enkelillä on tulla lohduttamaan, varjelemaan tai tuomaan viestiä. Joskus enkelinä saa toimia toinen ihminen.

Entäpä toisinpäin.  Kirjeessä heprealaisille on merkillinen jae. ”Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä.” Tarvitsevatko enkelit majoitusta? Tarvitsevat tai eivät, enkelit ovat meille lähetettyjä vieraita. En voi kutsua heitä kylään, en voi vaatia varjelusta.

Minun tieni kulkee maan korvessa. Saan uskoa, että vierelläni on enkeleitä – vaikken heitä näe. Polku on kivinen ja välillä vaikea. Elämä on välillä pelkkää pimeää yötä. Vuorten kivisten polkujen jälkeen allani on hetken tasaista laaksoa, ja sitten taas yhtäkkiä upottavaa suota. Onneksi saan usein levätä elävän veden lähteellä. Onneksi saan katsella vettä, joka heijastaa taivasta.

Haluaisin niin kovasti tietää asioita eteenpäin. Oman tieni, huomisen polut.  Jos kyselen johdatusta, niin vastaukset tulevat kyllä ajallaan. Tänään ne tulivat laulettuna. 

 

"Valkeus kirkas päällä synkän maan,
nyt johdata!
Tietä en itse tunne ollenkaan.
Nyt johdata!
Matkaani ohjaa! Kauas näe en,
vain askelen, vaan ottaa tahdon sen.

Ennen en, Herra, koskaan rukoillut:
Nyt johdata!
Polkuni itse olin valinnut.
Nyt johdata!
Ylpeät aikeet, väärät pelkoni,
oi Herrani, ne anna anteeksi.

Herra, et kesken heitä, tiedän sen,
viet taivaaseen.
Yön yli, vuorten, soiden, virtojen
viet taivaaseen.
Aamulla kasvot kirkkaat nähdä saan,
ja valkeus ei sammu milloinkaan."

Virsi 508

maanantai, 2. lokakuu 2017

Rikas

poimulehdet.jpg

Olen rikas.

Sillä lasken kastepisaroita. Havunneulasella, poimulehdellä, hämähäkin verkosta. Lasken taivaalta tippuvia vesipisaroita. Ja kun nostan katseeni ja annan pienen sateen vihmoa kasvojani, näen taivaalla hanhia aurassa. Suon reunasta nappaan suuhuni muutaman karpalon ja silmät kiinni hengitän suopursun ja syksyn vahvaa tuoksua. Hömötiaisen tirskunta koivussa saa minut hymyilemään. Joutsenpari lentää syksyn ruska taustanaan ja minusta tulee upporikas.

Unna Lehtipuun kirjassa Timanttipesula sanotaan: ”Riittävä määrä rahaa on välttämätöntä, jotta saa oman elämänsä tolpilleen – minimissään ruokaa lautaselle, katon pään päälle, vaatteet lämmittämään kehoa. On vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, että lisääntyvät tulot kasvattavat aluksi onnellisuutta nopeasti, mutta jo perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen rahan onnellistava vaikutus hidastuu ja jopa hyytyy… Rahan määrä ei ratkaise, vaan se, mitä rahallasi teet.”

Aika on rahaa, väitetään. Joskus kai aikaa voi ostaa. Tai monella on ensin mieletön kiire ansaita sitä rahaa, jotta saa ostettua vapaata aikaa. Jos sitten ehtii nauttimaan siitä.

Ihmisen elinpäivät ovat rajallista aikaa. Niitä elinpäiviä ei voi ostaa lisää. Ja kaikki tietävät, ettei viimeisessä palttoossa ole taskuja, harva kuitenkin elää todeksi tuota. Mitähän se Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen.”  Tai: ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”

Ai niin, piti katsella taivaan muuttolintuja ja suon laidan kasveja, ettei niin paljon murehtisi joutavia. Samalla siinä sitten rikastuu.

lauantai, 16. syyskuu 2017

Uusi polku

20170916_110608.jpg

Merkillistä. Vanhasta tutusta metsästä voi löytää uusia polkuja. Vaikka on kulkenut samaa metsää päivittäin vuosikausia. Niin sitä vaan arjessa urautuu ja jalat vievät tutulle polulle kuin itsestään. Sattumalta sitten huomaa, että tuossahan on ennen kulkematon reitti. Tai onhan siitä jo moni kulkenut kun se on maahan tallautunut poluksi. Uudella polulla on katseltava jalkoihin, ettei kompastu juuriin tai kiviin, liukastu äkkiä eteen tupsahtavassa alamäessä. Sehän on seikkailu kun ei vielä tiedä mitä vastaan tulee… Vanhoja naavaisia kuusia vai uljaita haapoja, joiden lehdet on väritetty oranssiin, punaiseen, keltaiseen. Tai vihreään sammalpeittoon käärittyä  metsää. Vanamon peittämiä mättäitä. Hiljaisuus, jonka katkaisee vain hippiäisen tai hömötintin ääni. Syksyn tuoksua. Sateen kohinaa.

Sanotaan, että sateenkaaren päässä on aarre, kultaa… Onkohan polun päässä aarre? Tavallaan, sillä kaikki polkuni ovat tähän asti johtaneet takaisin kotiin. Lumoudun kyllä sateenkaaren katselemisesta, mutta olen jo oppinut, ettei sateenkaaren päätä kannata tavoitella – kaari kun haihtuu jos sen päässä olevaa oletettua aarretta alkaa tavoitella.

Polun aarre on matkalla oleminen. Pysähtyminen ja löytäminen. Aarre on kullankeltaista, sateen jälkeen kiiltävääkin. Syksyn metsässä on paljon keltaisia lehtiä hämäämässä aarteen etsijää.  Ne aarteet eivät löydy tarkkaan etsimällä, vaan ne osuvat eteen ihan sattumalta, yllättäen. Jotkut aarrehippuset ovat pienenpieniä, sormenpään kokoisia. Välillä aarre on puoliksi piilossa, sammalpeiton alla. Kuin piilotettua iloa. Ja kun noita kullankeltaisia aarteita keräilee – tajuaakin, että koko metsä on aarre. Metsän vuodenajat. Metsän polut. Polulla kulkeminen.

 Ja sitten kuitenkin - se rakkain aarre onkin matkakumppani. Polulla, metsässä, kotona. Se nelijalkainen uskollisin ystäväni. Paimeneni, joka poluilla kanssani kulkee.

perjantai, 1. syyskuu 2017

Haavat

haapaaa.jpg

Minussa on rikkinäisyyttä, kipuja, haavoja. Luulin, että vanhat haavat ovat arpeutuneet. Jotenkin vaan käy niin, että kun joku uusi asia sattuu - alkaa myös koskea vanhoja haavoja. Tykytellä...aristaa...jopa aueta uudelleen.

Sama on surujen kanssa. Uuden surun kanssa itken vanhoja jo itkettyjä asioita. Haavojahan surut ja menetykset ovat. Luopuminen.

Jos omista kipeistä asioista uskaltaa kertoa toiselle ihmiselle, uskaltaa olla haavoittuvainen. Silloin ottaa sen riskin, että kertomalla heikot ja hauraat kohtansa antaa toiselle mahdollisuuden satuttaa niitä kohtia, heittää sitä suolaa haavoihin. Parantaa niitä ei toinen voi, mutta läsnä voi olla ja vaikka vain puhaltaa kipeään kohtaan. Tai olla yhdessä hiljaa. Siinä jos missä kohdataan toinen ihminen, avoimena ja heikkona.

Ja kuitenkin vahvana. Eikö se ole vahvuutta, että uskaltaa näyttää kaikkein arimmat kohtansa toiselle ihmiselle. Joskus, hyvin harvoin, tuo kohta saa toisenkin avaamaan oman sisimpänsä ja jakamaan omat kipukohtansa. Apostoli Paavali kirjoittaa Korinttilaiskirjeessä: "Juuri heikkona olen voimakas." 

Miten on mahdollista olla heikko mutta vahva? Jesajan kirjan 53 luku kertoo vastauksen: "Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet."

 

"Herra,

sinä ajoit ihmisistä

kaikki pahat henget pois!

Vapauta minut siitäkin ahdistuksesta,

jota en haluaisi luovuttaa

sinun hoitoosi.

Valaise rakkaudellasi pimennot,

joissa suojelen perimmäisiä pelkojani.

Murra turvallisuuteni

omatekoiset bunkkerit!

Sinä, Parantaja, Vapauttaja, Veljeni!

Tee minusta vapaasti hengittävä

Jumalan lapsi."

 

Anna-Maija Raittila: Minun rukouskirjani

lauantai, 5. elokuu 2017

Tyhjä pesä

IMG_0786.jpg

En sittenkään ollut varautunut ja valmis tähän. Tyhjään pesään. Niin moni asia muuttuu yhtäkkiä. Arki hankalaksi.  Koti hiljaiseksi. Irti päästäminen on haikeaa, mutta vääjäämätöntä. Luonnollinen prosessi. Helpompaa lähtijälle. 

Pohdin vanhemmuutta. Osasinko sittenkään antaa ne juuret ja siivet, joilla nuori pitäisi omaan elämään varustaa. Ylihuolehtijan on lakattava huolehtimasta. Siivet kantavat. Juuret tukevat.

Lopullisuuden tunne on jäytävä. Mihin aika meni. Lapsuus ja nuoruus. Katselen valokuvia ja itken. Olen yhtäaikaa onnellinen ja onneton. Kiitollinen ja surullinen. 

Tiedän, että itku on itkettävä. Tiedän, että irti päästettävä. Luotettava ja rohkaistava. Rohkeutta me tarvitsemme molemmat. Rakkautta joka uskoo huomiseen. Vanhemmuutta joka muuttuu ystävyydeksi. Pienin askelin. 

"Sä maailmaani katsot kummallista niin.
Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin.
Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat.
En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

 
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Toiveesi kannat maailmaan, ne murtuu kun törmäät ihmisiin.
Nuo muistoissaan kulkee ja tekee ahtaaksi maan.
Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan

Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin.
Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin.
Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain."
 
Hector
--------------------
 
https://m.youtube.com/watch?v=-1ytnS4q1ME