lauantai, 16. syyskuu 2017

Uusi polku

20170916_110608.jpg

Merkillistä. Vanhasta tutusta metsästä voi löytää uusia polkuja. Vaikka on kulkenut samaa metsää päivittäin vuosikausia. Niin sitä vaan arjessa urautuu ja jalat vievät tutulle polulle kuin itsestään. Sattumalta sitten huomaa, että tuossahan on ennen kulkematon reitti. Tai onhan siitä jo moni kulkenut kun se on maahan tallautunut poluksi. Uudella polulla on katseltava jalkoihin, ettei kompastu juuriin tai kiviin, liukastu äkkiä eteen tupsahtavassa alamäessä. Sehän on seikkailu kun ei vielä tiedä mitä vastaan tulee… Vanhoja naavaisia kuusia vai uljaita haapoja, joiden lehdet on väritetty oranssiin, punaiseen, keltaiseen. Tai vihreään sammalpeittoon käärittyä  metsää. Vanamon peittämiä mättäitä. Hiljaisuus, jonka katkaisee vain hippiäisen tai hömötintin ääni. Syksyn tuoksua. Sateen kohinaa.

Sanotaan, että sateenkaaren päässä on aarre, kultaa… Onkohan polun päässä aarre? Tavallaan, sillä kaikki polkuni ovat tähän asti johtaneet takaisin kotiin. Lumoudun kyllä sateenkaaren katselemisesta, mutta olen jo oppinut, ettei sateenkaaren päätä kannata tavoitella – kaari kun haihtuu jos sen päässä olevaa oletettua aarretta alkaa tavoitella.

Polun aarre on matkalla oleminen. Pysähtyminen ja löytäminen. Aarre on kullankeltaista, sateen jälkeen kiiltävääkin. Syksyn metsässä on paljon keltaisia lehtiä hämäämässä aarteen etsijää.  Ne aarteet eivät löydy tarkkaan etsimällä, vaan ne osuvat eteen ihan sattumalta, yllättäen. Jotkut aarrehippuset ovat pienenpieniä, sormenpään kokoisia. Välillä aarre on puoliksi piilossa, sammalpeiton alla. Kuin piilotettua iloa. Ja kun noita kullankeltaisia aarteita keräilee – tajuaakin, että koko metsä on aarre. Metsän vuodenajat. Metsän polut. Polulla kulkeminen.

 Ja sitten kuitenkin - se rakkain aarre onkin matkakumppani. Polulla, metsässä, kotona. Se nelijalkainen uskollisin ystäväni. Paimeneni, joka poluilla kanssani kulkee.

perjantai, 1. syyskuu 2017

Haavat

haapaaa.jpg

Minussa on rikkinäisyyttä, kipuja, haavoja. Luulin, että vanhat haavat ovat arpeutuneet. Jotenkin vaan käy niin, että kun joku uusi asia sattuu - alkaa myös koskea vanhoja haavoja. Tykytellä...aristaa...jopa aueta uudelleen.

Sama on surujen kanssa. Uuden surun kanssa itken vanhoja jo itkettyjä asioita. Haavojahan surut ja menetykset ovat. Luopuminen.

Jos omista kipeistä asioista uskaltaa kertoa toiselle ihmiselle, uskaltaa olla haavoittuvainen. Silloin ottaa sen riskin, että kertomalla heikot ja hauraat kohtansa antaa toiselle mahdollisuuden satuttaa niitä kohtia, heittää sitä suolaa haavoihin. Parantaa niitä ei toinen voi, mutta läsnä voi olla ja vaikka vain puhaltaa kipeään kohtaan. Tai olla yhdessä hiljaa. Siinä jos missä kohdataan toinen ihminen, avoimena ja heikkona.

Ja kuitenkin vahvana. Eikö se ole vahvuutta, että uskaltaa näyttää kaikkein arimmat kohtansa toiselle ihmiselle. Joskus, hyvin harvoin, tuo kohta saa toisenkin avaamaan oman sisimpänsä ja jakamaan omat kipukohtansa. Apostoli Paavali kirjoittaa Korinttilaiskirjeessä: "Juuri heikkona olen voimakas." 

Miten on mahdollista olla heikko mutta vahva? Jesajan kirjan 53 luku kertoo vastauksen: "Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet."

 

"Herra,

sinä ajoit ihmisistä

kaikki pahat henget pois!

Vapauta minut siitäkin ahdistuksesta,

jota en haluaisi luovuttaa

sinun hoitoosi.

Valaise rakkaudellasi pimennot,

joissa suojelen perimmäisiä pelkojani.

Murra turvallisuuteni

omatekoiset bunkkerit!

Sinä, Parantaja, Vapauttaja, Veljeni!

Tee minusta vapaasti hengittävä

Jumalan lapsi."

 

Anna-Maija Raittila: Minun rukouskirjani

lauantai, 5. elokuu 2017

Tyhjä pesä

IMG_0786.jpg

En sittenkään ollut varautunut ja valmis tähän. Tyhjään pesään. Niin moni asia muuttuu yhtäkkiä. Arki hankalaksi.  Koti hiljaiseksi. Irti päästäminen on haikeaa, mutta vääjäämätöntä. Luonnollinen prosessi. Helpompaa lähtijälle. 

Pohdin vanhemmuutta. Osasinko sittenkään antaa ne juuret ja siivet, joilla nuori pitäisi omaan elämään varustaa. Ylihuolehtijan on lakattava huolehtimasta. Siivet kantavat. Juuret tukevat.

Lopullisuuden tunne on jäytävä. Mihin aika meni. Lapsuus ja nuoruus. Katselen valokuvia ja itken. Olen yhtäaikaa onnellinen ja onneton. Kiitollinen ja surullinen. 

Tiedän, että itku on itkettävä. Tiedän, että irti päästettävä. Luotettava ja rohkaistava. Rohkeutta me tarvitsemme molemmat. Rakkautta joka uskoo huomiseen. Vanhemmuutta joka muuttuu ystävyydeksi. Pienin askelin. 

"Sä maailmaani katsot kummallista niin.
Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin.
Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat.
En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

 
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Toiveesi kannat maailmaan, ne murtuu kun törmäät ihmisiin.
Nuo muistoissaan kulkee ja tekee ahtaaksi maan.
Ei lapsuuttaan voi elää uudestaan

Mä muistan, kun synnyit, tulit ja huusit niin.
Huudat vielä uudestaan öihin pimeisiin.
Mä toivon, että pärjäät yli yön huomiseen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain."
 
Hector
--------------------
 
https://m.youtube.com/watch?v=-1ytnS4q1ME
 
 

torstai, 15. kesäkuu 2017

Metsätähtiä

20170615_210648.jpg

Tässä minä olen. Ihmettelen. Valoa. Lämpöä. Kesää.

Onnellisena pienistä ihmeistä. Metsätähdistä. Tähtimetsästä.

 

"Jumala,

kesäauringon lämmössä tunnen rakkautesi,

veden virkistävässä sylissä virvoituksesi,

linnut kertovat huolenpidostasi.

 

Puhalla kesätuulessa pois kaikki se murhe,

jota kannan mukanani.

 

Anna minulle ilo, joka osaa itkeä ja nauraa!"

 

(Pirjo Kantala: Rukousten kirja arkeen ja juhlaan)

maanantai, 22. toukokuu 2017

Outo

pullervo.jpg


Olenko minä jotenkin outo?

Katson mieluummin pädiltä Pullervoa nukkumassa kivellään kuin meuhkaavaa telkkaria.

Kävelen mieluummin metsässä kuin marketissa tai kauppakeskuksessa.

Itken kun itkettää. Näki sen joku tai ei.

Väsyn välillä ihmisiin. Olen liian kiltti sanoakseni ääneen sen kun minua loukataan. Ärsyynnyn töykeistä ja tökeröistä sanoista. Epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta olen silti hiljaa. Nielen pahan mielen.

Kuuntelen muiden huolia kerta toisensa jälkeen, mutta vaikenen omistani koska kukaan ei niitä jaksa. Olkoon sitten. Mitäpä näistä. Kerron ketuille ja metsän linnuille, oraville. Niillä on aikaa. Ja empatiaa.

Melu ja kirkkaat valot saavat pääni halkeamaan. Musiikkia jaksan kuunnella, yksin ja rauhassa. Aurinkoa voin ihmetellä taivaalla metsän rajassa.

Olen minä jotenkin outo. Ja yksin.


Jumala,

tahdon, että löytäisin yhä uudelleen sinut,

joka tiedät kuka olen

ja tunnet sydämeni kaipauksen.

Ole luonani öin ja päivin.

Sinun minä olen

ja jokainen henkäykseni

on sinun lahjaasi.

(Pirjo Kantala: Rukousten kirja)