On olemassa ainakin kahdenlaista kipua. Toiseen on fyysinen syy ja toiseen on psyykkinen syy. Olisiko viimemainittu sitten sitä psykosomaattista laatua. Fyysinen kipu voi olla sellaista kehossa olevaa kipua, joka sattuu, särkee, kolottaa, vihloo, jäytää. Kipu tulee tasaisena tai aaltoina, tai pieninä terävinä tikarinpistoina. Vain muutaman kerran olen tuntenut sietämätöntä fyysistä kipua kehossani. Ne kerrat muistaa. Kehokin muistaa.

Sitten on se toinen kipu, joka sattuu ja ahdistaa mieltä. Joskus joku suru tai huoli voi tuntua niinkin kipeänä, että saa fyysisiä oireita. Ahdistus voi vääntää ihmisen aivan kippuraan. Tuntuu, ettei saa enää henkeä. Sydän tykyttää. Ruoka ei maistu. Päätä särkee. Vatsaa vääntää. Koko keho menee jännitystilaan. Tunne voi olla vähän kuin olisin väärässä kehossa tai kuin katselisin maailmaa ympärilläni jonkun toisen silmin. Ne jotka ovat kokeneet jonkun läheisen ihmisen menetyksen tai vakavan sairastumisen tai muun ison vastoinkäymisen kuvailevat sitä tunnetta suunnilleen samoin ilmaisuin. Yhtäkkiä kaikki on muuttunut. Kävelen kadulla ja tuntuu kuin minut olisi pudotettu vieraaseen maahan ja outoon ympäristöön. Näen ihmiset, mutta tuntuu, että olen vieras. On elämää ennen ja jälkeen tuon yhden muutoksen. Voin tehdä mekaanisesti päivän työt ja hoitaa kaiken kuin autopilotilla ohjattuna, rutiinilla. Ajattelematta ja tuntematta yhtään mitään. Tai sitten voin unohtaa olennaisiakin. Unohtaa syödä tai unohtaa mitä pitikään tehdä, olinko menossa vai tulossa, minne ja miksi. Nukun, mutten saa levätyksi. Ajatukset kiertävät kehää ja kyselevät kysymyksiä, eikä mistään tule vastauksia.

Luulen, että jos ahdistuksen puristava ote tai outouden tunne ei mene päivässä parissa ohi (vaiko viikossa?), on vaarana, että sairastuu jonkinasteiseen masennukseen tai ehken jopa mieli järkkyy, sairastuu. En tiedä, en ole asiantuntija. Mutta olen kokenut noita hetkittäisiä surun aaltoja ja tunnistanut nuo oireet. Onneksi tuo olo on sitten aina helpottanut, mennyt ohi. Aikako se parantaa haavat vai unohdus laastaroi kipukohdat. Senkin olen kokenut, että uusi suru tai murhe nostaa pintaan menneet surut, jo itketyt itkut. Vanhat arvet alkavat särkeä uudelleen. Läheisen kuollessa suren kaikkia elämäni menetyksiä. Tai itken elämän haurautta. Vastoinkäymisten lyödessä kylmiä laineita kasvoilleni mietin miksi minulle tämä myrsky suotiin - eikö tämän kevään pitäisi olla tyynen sään ja hiljaisen sateen aika. Kasvun aika. Vai onko niin, ettei auringon lämpöä ja lempeää tuulta voi tuntea ja arvostaa, eikä mitään uutta voi kasvaa ellei ole kokenut raivoavaa myrskyä, joka kaataa ihmisen polvilleen.

”Kun minä katselen sinun taivastasi, sinun sormiesi tekoa, kuuta ja tähtiä, jotka sinä olet luonut, niin mikä on ihminen, että sinä häntä muistat, tai ihmislapsi, että pidät hänestä huolen?” (Psalmi 8:4-5)