En sittenkään ollut varautunut ja valmis tähän. Tyhjään pesään. Niin moni asia muuttuu yhtäkkiä. Arki hankalaksi.  Koti hiljaiseksi. Irti päästäminen on haikeaa, mutta vääjäämätöntä. Luonnollinen prosessi. Helpompaa lähtijälle. 

Pohdin vanhemmuutta. Osasinko sittenkään antaa ne juuret ja siivet, joilla nuori pitäisi omaan elämään varustaa. Ylihuolehtijan on lakattava huolehtimasta. Siivet kantavat. Juuret tukevat.

Lopullisuuden tunne on jäytävä. Mihin aika meni. Lapsuus ja nuoruus. Katselen valokuvia ja itken. Olen yhtäaikaa onnellinen ja onneton. Kiitollinen ja surullinen. 

Tiedän, että itku on itkettävä. Tiedän, että irti päästettävä. Luotettava ja rohkaistava. Rohkeutta me tarvitsemme molemmat. Rakkautta joka uskoo huomiseen. Vanhemmuutta joka muuttuu ystävyydeksi. Pienin askelin. 

"Sä maailmaani katsot kummallista niin.
Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin.
Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat.
En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.