Välillä minusta tuntuu, etten erota metsää puilta tai puita metsältä. Tai olennaisia asioita epäolennaisista. Kävelen päivittäin metsässä. Ja aika usein huomaan liikkuvani kuin autopilotilla. Jalat kävelevät tuttuja polkuja, ajatukset ovat karkuteillä. Silti tiedän, että se kaikkein paras paikka selkeyttää ajatuksiani tai tuulettaa päätäni on käveleminen, tuo arkinen käveleminen tutussa metsässä. Luksusta on sitten sellaiset pitkät patikat tuntemattomilla poluilla. Niitä odotan. Meditatiivista kuivaharjoittelua harrastan katsomalla Järven ja Metsän tarinoita tai muita luonto-ohjelmia.

Sanovat turhankävelyksi sitä, että kävelee ajankulukseen. Joskus on mentävä aika kauas kävelemään. Onhan se turhaa polttaa bensaa päästäkseen tarpeeksi vieraisiin tai henkeäsalpaaviin maisemiin, kävelemään. Tiedä sitten mikä tässä maailmassa kaikkein turhinta on. Veikkaan, että on olemassa turhempaa kuin turhankävely.

Meillä erityisenherkillä lienee tapana miettiä aivan liikaa turhia asioita, kuten vaikka kumpi on olennaisempaa metsä vai puut. Esimerkiksi ystävyydessä. Ystävyys on kuin metsä ja sanat puita. Enkä siis erota aina metsää puilta. Joku muu osaa olla luontevasti tuosta vain ystävä. Päivän kerrallaan, miettimättä sanojen tai sanomatta jättämisien merkityksiä. Hiljaisuutta. Mutta minäpä ihmettelen. Ja yritän luovia sanojen labyrinteissa. Etten vaan tahtomattani loukkaisi sanoillani. Niinpä sitten toisinaan kävelen pois polulta ja katselen metsää hieman kauempaa. Kaunis se on. Kaunis se on talvella, kaunis se on kesällä. Saati syksyn väreissä. Tai keväällä herätessään.

Oikeaa Talvea odottava metsä kaipaa lumipeittoa lämmittämään.

Tänään kuljen pimeässä ja kuitenkin puiden välistä vilkkuu taivas ja tähdet. Näin se arvaamatta iskee, muuttolintujen ikävä!