Merkillistä. Vanhasta tutusta metsästä voi löytää uusia polkuja. Vaikka on kulkenut samaa metsää päivittäin vuosikausia. Niin sitä vaan arjessa urautuu ja jalat vievät tutulle polulle kuin itsestään. Sattumalta sitten huomaa, että tuossahan on ennen kulkematon reitti. Tai onhan siitä jo moni kulkenut kun se on maahan tallautunut poluksi. Uudella polulla on katseltava jalkoihin, ettei kompastu juuriin tai kiviin, liukastu äkkiä eteen tupsahtavassa alamäessä. Sehän on seikkailu kun ei vielä tiedä mitä vastaan tulee… Vanhoja naavaisia kuusia vai uljaita haapoja, joiden lehdet on väritetty oranssiin, punaiseen, keltaiseen. Tai vihreään sammalpeittoon käärittyä  metsää. Vanamon peittämiä mättäitä. Hiljaisuus, jonka katkaisee vain hippiäisen tai hömötintin ääni. Syksyn tuoksua. Sateen kohinaa.

Sanotaan, että sateenkaaren päässä on aarre, kultaa… Onkohan polun päässä aarre? Tavallaan, sillä kaikki polkuni ovat tähän asti johtaneet takaisin kotiin. Lumoudun kyllä sateenkaaren katselemisesta, mutta olen jo oppinut, ettei sateenkaaren päätä kannata tavoitella – kaari kun haihtuu jos sen päässä olevaa oletettua aarretta alkaa tavoitella.

Polun aarre on matkalla oleminen. Pysähtyminen ja löytäminen. Aarre on kullankeltaista, sateen jälkeen kiiltävääkin. Syksyn metsässä on paljon keltaisia lehtiä hämäämässä aarteen etsijää.  Ne aarteet eivät löydy tarkkaan etsimällä, vaan ne osuvat eteen ihan sattumalta, yllättäen. Jotkut aarrehippuset ovat pienenpieniä, sormenpään kokoisia. Välillä aarre on puoliksi piilossa, sammalpeiton alla. Kuin piilotettua iloa. Ja kun noita kullankeltaisia aarteita keräilee – tajuaakin, että koko metsä on aarre. Metsän vuodenajat. Metsän polut. Polulla kulkeminen.

 Ja sitten kuitenkin - se rakkain aarre onkin matkakumppani. Polulla, metsässä, kotona. Se nelijalkainen uskollisin ystäväni. Paimeneni, joka poluilla kanssani kulkee.