Miten voi lokakuu tuntua näin kylmältä?

Ei vielä hippustakaan lunta tai jäätä ilmassa tahi maassa ja silti sisälläni kylmää. Vaatteita olen lisännyt lenkki lenkiltä, kämmenillekin jo pari kerrosta. Ilma on raikasta ja syksyn valo niin kaunista. Värejä on luonnossa yhä sävystä sävyyn.

Mutta minua palelee. 

Taivaalla kiertelee tuon tuosta joutsenia kuin harjoituslennoilla. Hanhiparvi seurasi aamuista  jokea ja otti korkeutta juuri ja juuri rantakoivikon päälle päästen. Pihlajat soivat tilhiä.

Luulin punarintaystävieni jo lähteneen, mutta yhä sinnittelevät nekin tässä koleudessa.

Illan mustassa pimeydessä näin ensimmäiset valosarjat ripustettuina pensaisiin, joku jo oli kiertänyt katajan kuin jouluvaloihin. Ei vielä, ei ihan vielä. Vai onko tuo vain tapa karkottaa niin mustaa pimeää? Karaistua kaamokseen.

Vaikka kuinka nautin syksyn rauhallisuudesta ja seesteisyydestä ja luonnon hiljaisesta laskeutumisesta lepoon, minä palelen. Kaipaan lämpöä sisälleni. Kaipaan valoa ympärilleni.

 Sytytän kynttilän.