Pysähdyn toisinaan miettimään kohtaamisia. Niiden merkitystä tai tarkoitusta. Elämässä on paljon erilaisia kohtaamisia, lyhyitä ja pitkiä, hyviä ja huonoja. Vaikeita ja helppoja. Aina niitä ei mieti ja joskus niitä miettii ja analysoi ihan liikaa…

 HSP-vinkkelistä ajatellen sitä on varmaan aina tiedostamattaan kohdannut ihmisiä tuntosarvet töröllään. (Tuntosarvilla vastaanotetaan tunneilmapiiriä ja näkymättömiä viestejä ihmisolentojen välillä). Viestinnästä on kuulemma 70-90 % sanatonta, siis ilmeitä ja eleitä. Mutta mikäs osuus on intuitiolla? Tai sillä millä asenteella itse vastaanotan viestit, kohtaan toisen ihmisen? Pystyykö ihminen huijaamaan toista? Koira ei pysty, se on vilpitön viestinnässään. Ihminen pystyy huijaamaan koiraa – voin leperrellä hunajaisella äänellä ja sanoillani haukkua koiran aivan miksi tahansa kapiseksi piskiksi (en toki sitä omalle koiralle koskaan tekisi, se kun ymmärtää puhetta tai puhumme koiraa).

Kohtaan työssäni ihmisiä. Työ on olemista ihmisten kanssa. Toisen kohtaamista. Ihmiset vievät välillä virtaa enemmän kuin antavat. Tietenkin niin kuuluukin olla, sehän on työtä (eikä hupia). Työelämänkin kohtaamisissa on oltava aito ja rehellinen, muuten ei jaksa. Ei jaksa itseään eikä toisia. Pakko on ollut joskus sanoa ääneen, että omat kengät puristavat tänään jostain ihan muusta, ettei turhaan rasita niitä vastapuolen tuntosarvia tahtomattaan.

Erilaisissa palveluammateissa toimivien ihmisten kohtaamiset ovat mielenkiintoisia. Kaikilla meillä on kokemuksia lääkäristä, jolta ei saa apua vaikka saisikin diagnoosin tai reseptin. Vika on voinut olla siinä, ettei tuo ihminen ole kohdannut ihmistä vaan työn, ikään kuin unohtanut ihmisen ja nähnyt vain lääketieteellisen ongelman. Hajamielisen tai ylimielisen myyjän kanssa asioiminen ainakin minussa saa aikaan sen, että vaihdan liikettä. Äänestän jaloillani. Helpompaa varmaan olisi suhtautua asioihin neutraalimmin. Maitoa voi vielä ostaa kaupasta, jossa kassalla on huono päivä, mutta ostapas uusi läppäri myyjältä, jonka kulmakarvojen asennosta jo näkee että evvk selittää megoja tai kellotaajuuksia dinosaurusten aikalaisille. Autokauppaan meneminen saa taatusti kortisolini liikkeelle. Aina ei vaan voi valita kohtaamisiaan.

Mitä on hyvä kohtaaminen? Se on sitä, että on helppo olla toisen seurassa. Helppo hengittää. Ei tarvitse jännittää tai miettiä koko ajan sanooko oikeita asioita. Se on kommunikoinnin vuorovaikutuksellisuutta, dialogia. Itse pidän erityisen hyvän kohtaamisen merkkinä sitä, että tilaa kahden ihmisen välillä ei ole pakko koko ajan täyttää sanoilla. Jos pystyy olemaan hiljaa toisen seurassa on saanut jotain arvokasta. Sitten taas pahimmillaan kohtaaminen on joskus ollut sitä, että kaikki miettivät yhden puhuessa mitä itse vastaa tai mitä seuraavaksi sanoo. Silloin ei aidosti kuule eikä näe toista.

Niillä tuntosarvilla on mielestäni yhteys intuitioon. Sinänsä hassua, että sana intuitio tulee latinan kielen sanasta intueor, joka tarkoittaa katsomista, näkemistä. Silmillä vai sydämellä näkemistä?

Jostain luin ajatuksen, että ihminen voi olla toiselle ihmiselle peili. Jos elää vain yksin, ei voi peilata omaa elämäänsä keneenkään. Kai me kaikki tarvitsemme peilejä. Sellaisia peilejä, jotka eivät vääristä kasvoja vaan näyttävät oikein. Heijastavat meitä lempeästi, mutta totuudellisesti. Aivan rikkinäisestä peilistä omat kasvot heijastuvat särkyneenä eikä sellaiseen peiliin voi katsoa kovin pitkään. Tai voi, mutta se sattuu ja särkee lopulta katsojankin.

  ”Veden kalvossa näet kasvosi, lähimmäisessä näet sydämesi.” (Sananl. 27:19)