Tiedän, että on olemassa ainakin kahdenlaista syyllisyyttä. Syyllisyyden tunne voi tulla siitä, että on oikeasti tehnyt jotain väärää - loukannut tai satuttanut toista - tahallaan tai vahingossa. Jos on tehnyt jotain rikollista, pitäisi titenkin tuntea syyllisyyttä. Mutta on myös aivan väärää syyllisyyttä. Terapeutti ja perheneuvoja Saara Kinnunen sanoo, että syyllisyys on terveen ihmisen merkki ja kertoo, että omatunto on hereillä. Hän jatkaa, että syyllisyyttä koetaan siitä mitä teemme, mutta häpeää siitä mitä me olemme.

Väärää syyllisyyttä on se, että kokee olevansa vastuussa toisen tunnetiloista. Esimerkisi, ettei voi olla iloinen jos muut eivät sitä ole. Jos lapseni, äitini, naapurini, ystäväni ei ole iloinen ja onnellinen, ei minullakaan ole siihen oikeutta. Tällainen kestosyyllisyys saattaa olla tyypillistä herkille ja kilteille ihmisille. Ehkä erityisen tyypillistä erityisherkille. Eikä tässä ole mielestäni kyse empatiakyvystä tai sen puuttumisesta. Empatiaa HSP-ihmisiltä taitaa löytyä yllin kyllin.

On olemassa ihmisiä, jotka osaavat taitavasti syyllistää toisia. "Ei ollut meidän lapsuudessa kännyköitä, eikä olisi maksettu nettiliittymiä." On aika kamalaa huomata joskus toistavansa samoja lauseita kun on itse lapsena kuullut. Asiat muuttuvat, mutta asenne on sama - älä iloitse mistään mitä minulla ei ole ollut.

Saara Kinnunen neuvoi jollain luennollaan, että jokaisen pitäisi tarkistaa oma syyllisyytensä - onko se oikeaa vai aiheetonta. Oikean syyllisyyden pitäisi johtaa ainakin anteeksipyytämiseen. Asioiden korjaamiseen.

Väärän syyllisyyden kanssa voikin sitten joutua tekemään työtä. Ihan sen oman lähipiirin turhan syyllisyyden voi tiedostamalla asian saada hallintaansa, jopa kitkettyä pois.  Mutta eihän syyllisyyden aiheet maailmasta siihen lopu. En ajattele, että silmät pitäisi sulkea kaikelta mitä ympärillä tapahtuu. Voin olla herkkä tuntemaan surua, tuskaa, harmia kaikesta epäoikeudenmukaisuudesta ja väärinkohtelusta mitä maailmasta löytyy, läheltä ja kaukaa. Olen surullinen luonnon tuhoamisesta. Vaan ketä auttaa se, että surkuttelee miten huonosti asiat ovat? Olen hiilijalanjälkineni sillä pahisten puolella tahdoin tai en.

Syyllisyydestä pääsee tai sen kanssa oppii elämään ehkä parhaiten tekemällä oma pieni osuutensa, etteivät asiat olisi niin huonosti. Joo joo, ei yksi ihminen voi muuttaa maailmaa. Ei yksi, mutta eikös puroista kasva virta. Ehkä asenne on se, mikä muuttaa eniten niin maailmaa kuin omaa pientä elämää. Energian voi käyttää surkuttelun ja itsensä/toisten syyllistämisen sijaan myönteiseen asennoitumiseen.

Aika monta omaa aamua on pelastanut positiivareiden "Aamun ajatus". Niin tänäänkin:

"Minun sukupolveni suurin keksintö
on ollut se, että ihmiset voivat muuttaa
elämänsä muuttamalla asenteitaan."

William James