Vaellan elämänpolkuani. Vertauskuvallisesti. Kuljettua matkaa on enemmän takanani kuin edessäni. Taidan olla aika amatööri vaikka jo näin kauan täällä tallannut. Kompastelen ja eksyn yhä. Etsin viittoja. Kaipaan oppaita. Lepohetkiä. Hiljaisuutta.

Lapin vaeltajana olen vielä enemmän amatööri. Tunturipoluilla ummikkomaallikko. Nautin tunturien avaruudesta. Ilmaa on enemmän hengittää. Tilaa olla. Ihmetellä. Matka kurusta kerolle on välillä pelkkää rakkaa. Terävää kiveä, liukasta kiveä. Kuljen askel askeleelta hitaammin. Mutta matka maksaa vaivansa. Mukavuusalueeltani olen kaukana. Se tuo merkityksen matkalle, vaeltamiselleni.

Perillä.

Olenko perillä vasta kun maisema aukeaa silmänkantamattomiin? Vai olenko perillä jo matkalla? Ymmärränkö matkan kolhujen merkitystä koskaan?

 

”Herra, sinä olet minut tutkinut,
sinä tunnet minut.
Missä olenkin, minne menenkin,
sen sinä tiedät,
jo kaukaa sinä näet aikeeni.
Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut,
perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.
Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa,
jota sinä, Herra, et tuntisi.
Sinä suojaat minua edestä ja takaa,
sinä lasket kätesi minun päälleni.

Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä.

Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta,
minne voisin paeta sinun edestäsi?

Vaikka nousisin taivaaseen,
sinä olet siellä,
vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan,
sielläkin sinä olet.
Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin
tai muuttaisin merten taa,
sielläkin sinä minua ohjaat,
talutat väkevällä kädelläsi.
 Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä,
yö peittää päivän valon",
sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo.

Tutki minut, Jumala,
katso sydämeeni.
Koettele minua,
katso ajatuksiini.
 Katso, olenko vieraalla, väärällä tiellä, ja ohjaa minut ikiaikojen tielle.”

(Psalmi 139: 1-12, 23-24)