huumorinkukka.jpg

Me ihmiset olemme kaikki raakileita. Kuka enemmän kuka vähän vähemmän. Joillakin ihmisillä tärvääntyy suunnattomasti energiaa ylläpitää sellaista vahvan ihmisen imagoa ja ulkokuorta että heikompia hirvittää. 

Itse yritin joskus aika kauan peittää heikkouteni olemalla vahva. Näyttämällä vahvalta. Kaikki sai kai alkunsa siitä, että heikkona, raakileena en kelvannut toiselle. Jos ei ole lupaa olla heikko ja toista tarvitseva sitä muuttuu pikkuhiljaa lujaksi ja näennäisesti vahvaksi. Ulospäin kasvaa kuori, jonka alle kipu ja hätä on helppo piilottaa. Ei sitä loputtomiin tietenkään kukaan jaksa. Jossain vaiheessa ihminen murtuu. 

Enää en peitä sitä mitä oikeasti olen. Mutta sen olen oppinut, että omaa heikkouttani ja kipujani en paljasta kelle vaan. Tuulet tuivertavat ja piiskaavat maahan, mutta aina on murheen laaksosta suunta ollut ylöspäin. Pimeästä valoon. Kun itken niin itken ääneen. Ja suruni kerron vain niille jotka jaksavat olla läsnä. Niille jotka uskaltavat kantaa toisen kuormaa, vuorollaan. Niille, jotka eivät vähättele tai lyö lyötyä.

 

Juliana Norwichlaisen sanoin:

”Kaikki kääntyy hyväksi, kaikki kääntyy hyväksi ja kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.”