Aamulla metsässä polulla perhonen. Tumma perhonen. Se ei liikkunut ollenkaan ja nostin sen kämmenelleni. Hengittikö se? Halusin kantaa sen turvaan. Lämpimällä kädelläni. Niin hauras se oli, etten tiennyt elääkö se vai ei. Kävelin eteenpäin polkua, perhonen kädelläni. Jostain se sai voimaa ja lähti lentoon, katosi tähän koleaan kevääseen...

Jostain kaukaa nuoruudesta  muistin ystäväni sanat. Tai sanat jotka ystäväni sai sanottavaksi. Tieni vie keskelle kärsivää maailmaa. Olin silloin kaksikymmenvuotias ja en tiennyt mihin polkuni veisi. Mitä tekisin elämälläni, minne menisin. Nyt. Vuosia myöhemmin. Metsäpolulla. Tuo perhonen kämmenelläni ymmärrän mihin kaikki on johtanut. Kannan perhosia kämmenelläni. Hauraita, rikkinäisiä. Sitäkään en silloin kauan sitten tiennyt, että ensin on suostuttava itse menemään rikki. Kivun kautta voi tulla ehjäksi. Tai keskeneräiseksi.