Olenko minä jotenkin outo?

Katson mieluummin pädiltä Pullervoa nukkumassa kivellään kuin meuhkaavaa telkkaria.

Kävelen mieluummin metsässä kuin marketissa tai kauppakeskuksessa.

Itken kun itkettää. Näki sen joku tai ei.

Väsyn välillä ihmisiin. Olen liian kiltti sanoakseni ääneen sen kun minua loukataan. Ärsyynnyn töykeistä ja tökeröistä sanoista. Epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta olen silti hiljaa. Nielen pahan mielen.

Kuuntelen muiden huolia kerta toisensa jälkeen, mutta vaikenen omistani koska kukaan ei niitä jaksa. Olkoon sitten. Mitäpä näistä. Kerron ketuille ja metsän linnuille, oraville. Niillä on aikaa. Ja empatiaa.

Melu ja kirkkaat valot saavat pääni halkeamaan. Musiikkia jaksan kuunnella, yksin ja rauhassa. Aurinkoa voin ihmetellä taivaalla metsän rajassa.

Olen minä jotenkin outo. Ja yksin.

Jumala,

tahdon, että löytäisin yhä uudelleen sinut,

joka tiedät kuka olen

ja tunnet sydämeni kaipauksen.

Ole luonani öin ja päivin.

Sinun minä olen

ja jokainen henkäykseni

on sinun lahjaasi.

(Pirjo Kantala: Rukousten kirja)