Olen miettinyt jo jonkin aikaa mikä on tämä sisälläni puristava tunne. Tunne jolle ei ole nimeä. Tunne jolle ei ole lupaa olla minussa. Tai on lupa kun sen itse itselleni annan, mutta ei poistumistietä.

Tänään se alkoi valua ulos kyyneleinä, ensin hiljaa ja sitten pitkänä itkuna.

Tiedän, että uuden surun tullessa itken vanhoja suruja. Mutta tämä suru on ihan erilainen.

Kun ihmiset eroavat, he eroavat myös toistensa ystävistä ja sukulaisista. Eihän sitä juuri mietitä. Surutyö (tai erotyö) tehdään erosta, puolisosta, yhteisestä kodista. Ajallaan ja sitten se on historiaa. Mutta jos yhteistä historiaa on ollut kymmeniä vuosia, voiko sen laittaa kokonaan arkistoon? Tietenkin sukujuhlissa käyttäydytään asiallisesti. Siis niissä harvoissa, jotka enää koskettavat molempia. Muuten hädin tuskin päivää sanotaan toistensa sukulaisille. Eikä ainakaan olla tekemisissä.

Mennyt yhteinen historia on mennyttä ja nyt suru tulee tähän päivään. Kun menneen perheen läheinen ihminen tekee kuolemaa ja en voi edes käydä katsomassa, en jättää hyvästejä. Itkeä sentään saan.

”Ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." Ilm. 21:4