Joillekin ihmisille elämä on joskus hyvin mustavalkoista. Ikään kuin ihmiset olisivat vain pahoja tai hyviä. Elämä rumaa tai kaunista. Joitakin ärsyttää sana erityisherkkä, HSP.

HSP on siis muotidiagnoosi, kuin kirosana. Joten sen täytyy olla humpuukia. Niinhän se onkin, sillä HSP ei ole sairaus tai tauti, joka pitäisi diagnosoida. Erityisherkkyys on hermostollinen ominaisuus, ihmistyyppi, luonteenpiirre.

Muinoin uskottiin, että maailma on litteä, kuin pannukakku. Joskus luultiin, että sellaista ihmistä vaivaavat riivaajat, joka sai epileptisen kohtauksen. Tai uskottiinhan myös, että pääskyset talvehtivat mullan alla. Tietoa aika monista asioista on saatu huikean paljon lisää, sillä onneksi ihminen on utelias ja tutkii asioita. Uudet asiat,löydöt otetaan joskus liian innokkaasti vastaan tai sitten epäillen ja tyrmäten.

Eipä ole kauan aikaa siitä, kun jokainen vilkas lapsi haluttiin leimata  ADHD-diagnoosilla. Jari Sinkkonen kertoi takavuosina keskustelleensa aiheesta englantilaisen lastenpsykiatrin kanssa ja brittikollega ihmetteli suomalaisten intoa diagnosoida ADHD liian herkästi - heillä kun oli samalle asialle ”diagnoosi” – poika. Aivan varmasti tällä tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriön nimellä on joissain tapauksissa leimailtu lapsia aivan liian heppoisin perustein. Sääli, sillä sellaisella ihmisellä (lapsella tai aikuisella) jolla on ”oikea” ADHD on oikeus diagnoosiin ja asianmukaiseen tukeen. Olen tavannut useamman ihmisen, jonka elämä on muuttunut kerrasta kun on saatu lopulta selitys omalle omituisuudelle (muiden silmissä) tai vaikeuksille pärjätä meidän ns. ”normaalien” maailmassa. Tieto voi lisätä tuskaa, mutta voi se myös helpottaa elämää ja olemista. On toki pieni joukko ihmisiä, jotka selittävät ihan kaiken yhdellä sanalla tai diagnoosilla. Jonkun kriminaalin on kuultu selittävän ihan pokkana rikoksiaan sillä, että kaikki johtuu tästä adhd:stä.

Entä se HSP? Minä en välitä hölkäsenpöläystäkään siitä, onko HSP joillekin ihmisille muotitermi, kirosana tai vaikka pelkkää höpönlöpöä. Minulle se on selitys sille herkkyydelle, joka on ollut koko elämäni minussa. En tätä tietoa huutele kylillä ja kujilla. Hyvien (luotettavien) ystävien kanssa olen asiasta puhunut. Ei tässä erityisessä herkkyydessä ole mitään noloa tai salattavaa tai kehuttavaa. Se on vain selitys minulle itselleni. Ei niinkään muille.

Eikä tulisi kyllä pieneen mieleenkään selittää muille omaa hölmöä käytöstäni sillä, että no kun minulla on se kamala HSP. Tai no, jos nolottaa poistua leffateatterista seurassani kun silmäni ovat turvoksissa kyynelehtimisestä niin voisinhan  liimata selkääni lapun: tässä kävelee HIGHLY SENSITIVE PERSON, tauti ei tartu, mutta kummasti itkeminen helpottaa oloa! Samallahan sitä sitten tulisi kaapista ulos.