Kauan ennen kuin olin kuullutkaan kirjaimista HSP, mietin empatiaa. Onko olemassa yliempatiaa ja aliempatiaa. Jotenkin tuo asia oli kytköksissä huolehtimiseen, yli ja ali. Olin silloin ja tällöin tunnistanut itsessäni ylihuolehtijan. Ja olin huomannut sen aiheuttavan joissakin ihmisissä paitsi satunnaista ärtymystä, myös taipumusta käyttää hyväksi sitä, että jonkun muun ylihuolehtiessa voikin alihuolehtia eli suorastaan vapaamatkustaa.

Ylihuolehtimisesta seuraa asioiden varmistelua ja ennakointia, mutta myös huolestumista. Luettuani Anna-Liisa Valtavaaran kirjan 'Huolena huolehtiminen', tunnistin kirjassa mainituista paristakymmenestä asiasta (joista voi olla turhaan huolissaan) itsessäni enemmän ja vähemmän toistakymmentä asiaa. Ei tietenkään jatkuvana virtana huolehtimista vaan satunnaisesti. Huojentavaa oli huomata, että turhasta huolehtimisesta voi päästää irti. Ja toki tiesin, ettei esimerkiksi lapsia voi kasvattaa pumpulissa. Pumpuliin kun tukehtuu.

Empatialla tarkoitetaan myötätuntoista eläytymistä toisen mielentilaan tai tilanteeseen. Siis myötäelämistä. Väittävät, että empatiakykyä voi oppia. Jotenkin olen ennen luullut, että empaattiseksi synnytään. Uskon, että elämänkokemuksen myötä empatiakykyä voi tulla lisää, mutta että tietoisesti voisi opetella/opiskella empaattisemmaksi kuulostaa jotenkin pikakurssiksi heppoiselta. Luulen, että jos itse ui syvissä vesissä, niin silloin voi ymmärtää ja tukea muita vastaavaan tilanteeseen joutuvia paremmin. Olen kyllä nähnyt senkin, että joku voi sujuvasti ottaa vastaan toisen empatian ja päänsilityksen, muttei itse osaa silti toimia samoin kun joku lähimmäinen tarvitsisi vuorostaan tukea. Olisiko se sitä aliempatiaa. Tai suoraan suomeksi sanottuna: empatiakyvyttömyyttä. 

HSP-piirteiset ihmiset ovat kai kaikki empaattisia tai jopa yliempaattisia. Yliempaattisuus voi olla ylireagointia. Silloin myötäelää toisen tunteita ja elämänkohtaloa liian henkilökohtaisesti. Menee jopa mukaan murheeseen ja väsyy. Ei silloin jaksa toista tukea. Joskus puhuttiin, että hoitoalalle hakeutuu keskimääräistä empaattisempia ihmisiä, jotka siten myös uupuvat helposti kun työ on toisista huolehtimista tai toisten hoitamista.

Muutamia kuukausia sitten päädyin itse uimaan näissä syvissä vesissä. Oma jaksaminen oli vähissä. Hain ja sain apua ja tukea. Omien huolieni kaataminen vain ystävieni niskaan ei mielestäni olisi ollut reilua. En halunnut tehdä ystävistäni pelkkiä kaatopaikkoja, edes väliaikaisia kaatopaikkoja. Tietenkin kerroin huoleni lähimmille ja luotettaville ystävilleni ja sain lohdutusta ja empatiaa. Tarvitsin ymmärrystä sille, miksi voin huonosti ja tarvitsin ystävieni esirukouksia. Ilman noita rukouksia en olisi jaksanut. Sen varsinaisen asioiden puimisen tein ammattilaisten kanssa. Oikeastaan hämmästyin sitä, miten empaattisesti muutamat ammatti-ihmiset suhtautuivat minuun. Ihmettelin, kun lähdin jostain keskustelusta ja sain eteisessä halauksen ja hyviä sanoja. Vaikka keskustelussa oli ammattilainen, poislähtö oli kuin ystävien eronhetki. Enkä mitenkään epäile, etteikö tuo ihminen olisi toiminut ammatillisesti. Vastapainoksi sitten kyllä kohtasin ihmisiä, jotka vähättelivät murheitani. Jokainen tietää, että maailma on täynnä kauheita asioita, kärsimystä ja pahaa. Sillä hetkellä kun itse suistuu surun, murheen ja huolen laaksoon ei kyse ole siitä, etten ymmärtäisi mikä on omien murheideni suhde maailman katastrofeihin. Itse huomasin murehtiessasi omaa murhettani, että maailman murheet tuntuivat myös kaatuvan niskaani mustempina ja pimeämpinä kuin ennen. Enkä todellakaan tullut autetuksi sillä, että joku tokaisi että minulle olisi voinut käydä paljon, paljon pahemminkin. Vähättely ja mitätöinti ei ole empatiaa.

Olen aina pitänyt Galatalaiskirjeen kohdasta ”Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.” (Gal.6:2) Minusta tuo tarkoittaa empatiaa.

 

Pistin huomaamattani ympäristöni käytännön ”empatiatestiin” kesken hehkeimmän kesän. Sain kesäflunssan. Niiskutan, köhin ja väsyn. On ollut oikeastaan aika metkaa huomata miten flunssaan reagoidaan. Perinteistä voivottelua ja tartunnanpelkoa nyt en juuri huomannut. Jäin miettimään kuka kysyy ”Miten voit?” Aivan kaikkein lähimmät ihmiset kyselevät, koska he myös tietävät aiemmasta syviinvesiinsukeltelustani, se kun oli valmiiksi syönyt voimiani. Hämmästyin, kun muutama "puolituttu" ihminen on kysellyt useamman kerran miten voin. Ja miten hyvältä tuntuukaan, kun saan vielä neuvoja, että rauhoitu ja kerää voimia siitä mistä nautit eniten – luonnossa olemisesta.

Kesäni parhaita hetkiä oli pari päivää sitten se, kun sain katsella pitkään ja läheltä (kiikareilla) joutsenperheen touhuilua kaislikossa. Luulen, että sain juuri sitä mitä kaipasin, luonnon lumousta. Hiljaisuutta, auringon säteitä veden pinnassa ja nuo niin kauniit Luojan luomat valkosiivet…