Minussa on rikkinäisyyttä, kipuja, haavoja. Luulin, että vanhat haavat ovat arpeutuneet. Jotenkin vaan käy niin, että kun joku uusi asia sattuu - alkaa myös koskea vanhoja haavoja. Tykytellä...aristaa...jopa aueta uudelleen.

Sama on surujen kanssa. Uuden surun kanssa itken vanhoja jo itkettyjä asioita. Haavojahan surut ja menetykset ovat. Luopuminen.

Jos omista kipeistä asioista uskaltaa kertoa toiselle ihmiselle, uskaltaa olla haavoittuvainen. Silloin ottaa sen riskin, että kertomalla heikot ja hauraat kohtansa antaa toiselle mahdollisuuden satuttaa niitä kohtia, heittää sitä suolaa haavoihin. Parantaa niitä ei toinen voi, mutta läsnä voi olla ja vaikka vain puhaltaa kipeään kohtaan. Tai olla yhdessä hiljaa. Siinä jos missä kohdataan toinen ihminen, avoimena ja heikkona.

Ja kuitenkin vahvana. Eikö se ole vahvuutta, että uskaltaa näyttää kaikkein arimmat kohtansa toiselle ihmiselle. Joskus, hyvin harvoin, tuo kohta saa toisenkin avaamaan oman sisimpänsä ja jakamaan omat kipukohtansa. Apostoli Paavali kirjoittaa Korinttilaiskirjeessä: "Juuri heikkona olen voimakas." 

Miten on mahdollista olla heikko mutta vahva? Jesajan kirjan 53 luku kertoo vastauksen: "Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet."

 

"Herra,

sinä ajoit ihmisistä

kaikki pahat henget pois!

Vapauta minut siitäkin ahdistuksesta,

jota en haluaisi luovuttaa

sinun hoitoosi.

Valaise rakkaudellasi pimennot,

joissa suojelen perimmäisiä pelkojani.

Murra turvallisuuteni

omatekoiset bunkkerit!

Sinä, Parantaja, Vapauttaja, Veljeni!

Tee minusta vapaasti hengittävä

Jumalan lapsi."

 

Anna-Maija Raittila: Minun rukouskirjani