Huumori on vaikea laji. Luulen, että ihmisen elämässä huumorintajuttomuus on aika vakava tila. Voi olla, ettei siitä selviä hengissä. Jos ei aina elämästäkään, kuten Juice muinoin lauloi. Jos kahden ihmisen ihmissuhteessa ei ole yhteistä huumorintajua, siitä puuttuu jotain hyvin olennaista. Jos parisuhteesta puuttuu huumori ja leikkimielisyys - se suhde kuihtuu. Tai sitä on turha edes rakentaa.

Jos ystävyyssuhteessa pitää koko ajan varmistella ymmärtävätkö osapuolet toistensa huumoria, silloin ei vielä oikeastaan olla todellisia ystäviä. Henkinen yhteys kahden ihmisen välillä syntyy, jos osapuolet kestävät puhetta aroistakin asioista. Toinen täytyy tuntea tietääkseen missä on toisen kipeät kohdat. Eihän ystävä tahallaan satuta toista – tai eihän satuttaja ole silloin ystävä, vaan ulkopuolinen.  Jos taas sanojaan saa varoa koko ajan peläten, että toinen loukkaantuu, silloin kaksi ihmistä puhuu aivan eri kieltä. Vuorovaikutus ei silloin toimi. Asioista voi puhua, mutta aito vuorovaikutus puuttuu.

Huumoria on monenlaista. En pidä härskistä tai ivallisesta tai ns. sairaasta huumorista. Vakavilla asioilla voi vitsailla, jos on aivan varma, että läsnäolijat sen ymmärtävät. Tiedän, että eri ammattiryhmillä on sellaista sisäpiirin huumoria, jota ei ole tarkoitettu ulkopuolisille korville. Huumori voi olla keino jaksaa rankkaa duunia. Itseironia on merkki siitä, että elämää ei ota ihan niin kuolemanvakavasti. Tunnen ihmisiä, joiden parisuhde on rakennettu sellaiselle sisäpiirin huumorille, jota ulkopuoliset voivat vain kadehtien kuunnella. Huumori on silloin elämän suolana ja sokerina.

Huumorin sisar on leikkimielisyys ja näistä yhdessä kasvaa ilo. Elämä ilman iloa on erämaata, yksinäisyyttä, valottomuutta.

Miten sitä huumorinkukkaa sitten kasvatetaan?  Ainakin sanoilla ja teoilla. Keskustelulla. Ymmärryksellä.  Rohkeudella. Taidolla pyytää ja antaa anteeksi.  Joku sanoi, että jos mikään muu ei auta elämän suruihin, murheisiin ja vastoinkäymisiin niin kokeile nauraa niille. Ei pilkallisesti tai ivallisesti – vaan lempeästi hymyillen. Kaamosmasentunut, talvihorroksestaan juuri herännyt suomalainen tietysti toteaa tällaisesta hölynpölyfilosofiasta  – että kuule eipä naurata kun on vitsit vähissä. Tai että itku pitkästä ilosta.