Kumpi on enemmän hukassa, tie vai kartta?

Polku on sentään jalkojeni alla, tallessa. Tähdistäkö minun pitäisi suuntani ottaa? Entäs jos taivas on kertakaikkisen pilvessä. Yksinäinen tähti kurkkii ja katoaa.

Tutulla polulla osaan kulkea pimeässäkin, no ainakin hämärässä, kaupungin valojen kajastaessa tai kuun kulkiessa taivaanpolkuaan. Olen kyllä kaatunut useamman kerran, mutta se on johtunut vauhdista. Alamäessä ovat jalkani kompuroineet. Tutut kivet ja kannot, juurakot jo muistan. Ja väistän.

Mutta ettäkö pitäisi uskaltaa uudelle polulle. Tai tielle. Pois tältä tutulta ja turvalliselta. Minä tarvitsen kartan. Suunnan minne lähteä. Minne ja miksi. Kunpa joku kertoisi minne.

Sellaisen aarrekartan tarvitsisin. En etsi merirosvojen aarretta, en. En kultakaupunkia. Kun löytäisin suunnan niin tie taitaisi tulla minua vastaan.

https://www.youtube.com/watch?v=HhAA00O496g

Hei, entäs jos repaleina onkin kaikkein ehjimmillään? - No tuohan on jo keksitty. Mutta sisäisesti oivallettu, ihan kohta.

Vastamäkiä, alamäkiä, ylämäkiä, mäkiä. Olisipa kesä ja vaarat, tunturit. Avaruus. Tuuli. Minne tuuli tytön kuljettaa?

"Katso naavaan puun taa
Tutki tuulen suuntaa
Se on pohjoinen
Tiukka mutru huuleen
Selkä vastatuuleen
Kestät kyllä sen
Kulkija ne tietää
Kulkija ne sietää
Luonnon oikut nuo
Tuuli toista haastaa
Turhat toiveet raastaa
Voittoja ei suo
Minne tuuli tytön kuljettaa
Milloin tuulentuvan nähdä saa
Tuuli on vastainen
Kääntyykö suunta sen
Minnekä tuuli vienee
Mistä kohta tuulen suunta lie
Minne tuuli tytön nyt taas vie
Tuulesta temmaten
Rauhaansa saako ken
Minne tuuli kuljettaa
Vietin vuotta monta
Nuorta, huoletonta
Tuuli vuodet vei
Tuulella on potti
Tuuli kaiken otti
Tuuli anna ei
Pakkomielle matkaan
Minut ajoi hatkaan
Tuulen teille vaan
Tuuli tuuti lastaan
Kuulla ainoastaan
Viiman laulun saan
Minne tuuli minut viedä saa
Minne puuska roskan riepottaa
Tuuli on vastainen
Kääntyykö suunta sen
Minnekä tuuli vienee
Mistä kohta tuulen suunta lie
Minne tuuli tytön nyt taas vie
Tuulesta temmaten
Rauhaansa saako ken
Minne tuuli kuljettaa?"

Juha 'Junnu' Vainio

Miten vaikeaa on rakkaalle ihmiselle sanoa: Olet minulle rakas.

Kun sen sitten sanoo, ääni vapisee. Itku pyrkii ulos.

”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." sanoo tien meille tehnyt.

Mitä minä pelkäisin.

Taivaan ja maan raja on seitinohut. Kuin taivaan heijastus veteen. Tuskin huomaan rajaa.

Taivaasta voi tuntea aavistuksia maan päällä.

Enkeleitä harva on nähnyt, mutta läsnäolon on tuntenut. Tiesi sen tai ei.  En oikeastaan usko enkeleihin, mutta uskon ja luotan Jumalaan, joka voi lähettää enkelinsä meidän poluillemme. Tehtävänä enkelillä on tulla lohduttamaan, varjelemaan tai tuomaan viestiä. Joskus enkelinä saa toimia toinen ihminen.

Entäpä toisinpäin.  Kirjeessä heprealaisille on merkillinen jae. ”Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä.” Tarvitsevatko enkelit majoitusta? Tarvitsevat tai eivät, enkelit ovat meille lähetettyjä vieraita. En voi kutsua heitä kylään, en voi vaatia varjelusta.

Minun tieni kulkee maan korvessa. Saan uskoa, että vierelläni on enkeleitä – vaikken heitä näe. Polku on kivinen ja välillä vaikea. Elämä on välillä pelkkää pimeää yötä. Vuorten kivisten polkujen jälkeen allani on hetken tasaista laaksoa, ja sitten taas yhtäkkiä upottavaa suota. Onneksi saan usein levätä elävän veden lähteellä. Onneksi saan katsella vettä, joka heijastaa taivasta.

Haluaisin niin kovasti tietää asioita eteenpäin. Oman tieni, huomisen polut.  Jos kyselen johdatusta, niin vastaukset tulevat kyllä ajallaan. Tänään ne tulivat laulettuna. 

"Valkeus kirkas päällä synkän maan,
nyt johdata!
Tietä en itse tunne ollenkaan.
Nyt johdata!
Matkaani ohjaa! Kauas näe en,
vain askelen, vaan ottaa tahdon sen.

Ennen en, Herra, koskaan rukoillut:
Nyt johdata!
Polkuni itse olin valinnut.
Nyt johdata!
Ylpeät aikeet, väärät pelkoni,
oi Herrani, ne anna anteeksi.

Herra, et kesken heitä, tiedän sen,
viet taivaaseen.
Yön yli, vuorten, soiden, virtojen
viet taivaaseen.
Aamulla kasvot kirkkaat nähdä saan,
ja valkeus ei sammu milloinkaan."

Virsi 508

Olen rikas.

Sillä lasken kastepisaroita. Havunneulasella, poimulehdellä, hämähäkin verkosta. Lasken taivaalta tippuvia vesipisaroita. Ja kun nostan katseeni ja annan pienen sateen vihmoa kasvojani, näen taivaalla hanhia aurassa. Suon reunasta nappaan suuhuni muutaman karpalon ja silmät kiinni hengitän suopursun ja syksyn vahvaa tuoksua. Hömötiaisen tirskunta koivussa saa minut hymyilemään. Joutsenpari lentää syksyn ruska taustanaan ja minusta tulee upporikas.

Unna Lehtipuun kirjassa Timanttipesula sanotaan: ”Riittävä määrä rahaa on välttämätöntä, jotta saa oman elämänsä tolpilleen – minimissään ruokaa lautaselle, katon pään päälle, vaatteet lämmittämään kehoa. On vahvaa tutkimuksellista näyttöä siitä, että lisääntyvät tulot kasvattavat aluksi onnellisuutta nopeasti, mutta jo perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen rahan onnellistava vaikutus hidastuu ja jopa hyytyy… Rahan määrä ei ratkaise, vaan se, mitä rahallasi teet.”

Aika on rahaa, väitetään. Joskus kai aikaa voi ostaa. Tai monella on ensin mieletön kiire ansaita sitä rahaa, jotta saa ostettua vapaata aikaa. Jos sitten ehtii nauttimaan siitä.

Ihmisen elinpäivät ovat rajallista aikaa. Niitä elinpäiviä ei voi ostaa lisää. Ja kaikki tietävät, ettei viimeisessä palttoossa ole taskuja, harva kuitenkin elää todeksi tuota. Mitähän se Jeesus tarkoitti sanoessaan: ”Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen.”  Tai: ”Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.”

Ai niin, piti katsella taivaan muuttolintuja ja suon laidan kasveja, ettei niin paljon murehtisi joutavia. Samalla siinä sitten rikastuu.

Merkillistä. Vanhasta tutusta metsästä voi löytää uusia polkuja. Vaikka on kulkenut samaa metsää päivittäin vuosikausia. Niin sitä vaan arjessa urautuu ja jalat vievät tutulle polulle kuin itsestään. Sattumalta sitten huomaa, että tuossahan on ennen kulkematon reitti. Tai onhan siitä jo moni kulkenut kun se on maahan tallautunut poluksi. Uudella polulla on katseltava jalkoihin, ettei kompastu juuriin tai kiviin, liukastu äkkiä eteen tupsahtavassa alamäessä. Sehän on seikkailu kun ei vielä tiedä mitä vastaan tulee… Vanhoja naavaisia kuusia vai uljaita haapoja, joiden lehdet on väritetty oranssiin, punaiseen, keltaiseen. Tai vihreään sammalpeittoon käärittyä  metsää. Vanamon peittämiä mättäitä. Hiljaisuus, jonka katkaisee vain hippiäisen tai hömötintin ääni. Syksyn tuoksua. Sateen kohinaa.

Sanotaan, että sateenkaaren päässä on aarre, kultaa… Onkohan polun päässä aarre? Tavallaan, sillä kaikki polkuni ovat tähän asti johtaneet takaisin kotiin. Lumoudun kyllä sateenkaaren katselemisesta, mutta olen jo oppinut, ettei sateenkaaren päätä kannata tavoitella – kaari kun haihtuu jos sen päässä olevaa oletettua aarretta alkaa tavoitella.

Polun aarre on matkalla oleminen. Pysähtyminen ja löytäminen. Aarre on kullankeltaista, sateen jälkeen kiiltävääkin. Syksyn metsässä on paljon keltaisia lehtiä hämäämässä aarteen etsijää.  Ne aarteet eivät löydy tarkkaan etsimällä, vaan ne osuvat eteen ihan sattumalta, yllättäen. Jotkut aarrehippuset ovat pienenpieniä, sormenpään kokoisia. Välillä aarre on puoliksi piilossa, sammalpeiton alla. Kuin piilotettua iloa. Ja kun noita kullankeltaisia aarteita keräilee – tajuaakin, että koko metsä on aarre. Metsän vuodenajat. Metsän polut. Polulla kulkeminen.

 Ja sitten kuitenkin - se rakkain aarre onkin matkakumppani. Polulla, metsässä, kotona. Se nelijalkainen uskollisin ystäväni. Paimeneni, joka poluilla kanssani kulkee.

Minussa on rikkinäisyyttä, kipuja, haavoja. Luulin, että vanhat haavat ovat arpeutuneet. Jotenkin vaan käy niin, että kun joku uusi asia sattuu - alkaa myös koskea vanhoja haavoja. Tykytellä...aristaa...jopa aueta uudelleen.

Sama on surujen kanssa. Uuden surun kanssa itken vanhoja jo itkettyjä asioita. Haavojahan surut ja menetykset ovat. Luopuminen.

Jos omista kipeistä asioista uskaltaa kertoa toiselle ihmiselle, uskaltaa olla haavoittuvainen. Silloin ottaa sen riskin, että kertomalla heikot ja hauraat kohtansa antaa toiselle mahdollisuuden satuttaa niitä kohtia, heittää sitä suolaa haavoihin. Parantaa niitä ei toinen voi, mutta läsnä voi olla ja vaikka vain puhaltaa kipeään kohtaan. Tai olla yhdessä hiljaa. Siinä jos missä kohdataan toinen ihminen, avoimena ja heikkona.

Ja kuitenkin vahvana. Eikö se ole vahvuutta, että uskaltaa näyttää kaikkein arimmat kohtansa toiselle ihmiselle. Joskus, hyvin harvoin, tuo kohta saa toisenkin avaamaan oman sisimpänsä ja jakamaan omat kipukohtansa. Apostoli Paavali kirjoittaa Korinttilaiskirjeessä: "Juuri heikkona olen voimakas." 

Miten on mahdollista olla heikko mutta vahva? Jesajan kirjan 53 luku kertoo vastauksen: "Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet."

"Herra,

sinä ajoit ihmisistä

kaikki pahat henget pois!

Vapauta minut siitäkin ahdistuksesta,

jota en haluaisi luovuttaa

sinun hoitoosi.

Valaise rakkaudellasi pimennot,

joissa suojelen perimmäisiä pelkojani.

Murra turvallisuuteni

omatekoiset bunkkerit!

Sinä, Parantaja, Vapauttaja, Veljeni!

Tee minusta vapaasti hengittävä

Jumalan lapsi."

Anna-Maija Raittila: Minun rukouskirjani

En sittenkään ollut varautunut ja valmis tähän. Tyhjään pesään. Niin moni asia muuttuu yhtäkkiä. Arki hankalaksi.  Koti hiljaiseksi. Irti päästäminen on haikeaa, mutta vääjäämätöntä. Luonnollinen prosessi. Helpompaa lähtijälle. 

Pohdin vanhemmuutta. Osasinko sittenkään antaa ne juuret ja siivet, joilla nuori pitäisi omaan elämään varustaa. Ylihuolehtijan on lakattava huolehtimasta. Siivet kantavat. Juuret tukevat.

Lopullisuuden tunne on jäytävä. Mihin aika meni. Lapsuus ja nuoruus. Katselen valokuvia ja itken. Olen yhtäaikaa onnellinen ja onneton. Kiitollinen ja surullinen. 

Tiedän, että itku on itkettävä. Tiedän, että irti päästettävä. Luotettava ja rohkaistava. Rohkeutta me tarvitsemme molemmat. Rakkautta joka uskoo huomiseen. Vanhemmuutta joka muuttuu ystävyydeksi. Pienin askelin. 

"Sä maailmaani katsot kummallista niin.
Ihmeitäsi etsien sä törmäät valheisiin.
Ja kaikki nuo valheet on juoni aikuisten.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.
Lainaa vain, lainaa vain
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Harhaan sua mä ohjaan, teet itse valinnat.
En tahdo tietäs kaventaa, kun nään sun kasvavan.
Sulta opin paljon ja riittää kun muistan sen.
Oi pienokainen, oot lainaa mulle hetken vain.

Tässä minä olen. Ihmettelen. Valoa. Lämpöä. Kesää.

Onnellisena pienistä ihmeistä. Metsätähdistä. Tähtimetsästä.

"Jumala,

kesäauringon lämmössä tunnen rakkautesi,

veden virkistävässä sylissä virvoituksesi,

linnut kertovat huolenpidostasi.

Puhalla kesätuulessa pois kaikki se murhe,

jota kannan mukanani.

Anna minulle ilo, joka osaa itkeä ja nauraa!"

(Pirjo Kantala: Rukousten kirja arkeen ja juhlaan)

Olenko minä jotenkin outo?

Katson mieluummin pädiltä Pullervoa nukkumassa kivellään kuin meuhkaavaa telkkaria.

Kävelen mieluummin metsässä kuin marketissa tai kauppakeskuksessa.

Itken kun itkettää. Näki sen joku tai ei.

Väsyn välillä ihmisiin. Olen liian kiltti sanoakseni ääneen sen kun minua loukataan. Ärsyynnyn töykeistä ja tökeröistä sanoista. Epäoikeudenmukaisuudesta. Mutta olen silti hiljaa. Nielen pahan mielen.

Kuuntelen muiden huolia kerta toisensa jälkeen, mutta vaikenen omistani koska kukaan ei niitä jaksa. Olkoon sitten. Mitäpä näistä. Kerron ketuille ja metsän linnuille, oraville. Niillä on aikaa. Ja empatiaa.

Melu ja kirkkaat valot saavat pääni halkeamaan. Musiikkia jaksan kuunnella, yksin ja rauhassa. Aurinkoa voin ihmetellä taivaalla metsän rajassa.

Olen minä jotenkin outo. Ja yksin.

Jumala,

tahdon, että löytäisin yhä uudelleen sinut,

joka tiedät kuka olen

ja tunnet sydämeni kaipauksen.

Ole luonani öin ja päivin.

Sinun minä olen

ja jokainen henkäykseni

on sinun lahjaasi.

(Pirjo Kantala: Rukousten kirja)