Keräilen kiviä. Reissuilta. Siis niiltä vähän pitemmiltä reissuilta. Erityisesti  pidän veden hiomista siloisista merenrantakivistä. Silittelen sitten sileitä kiviäni, vielä kotonakin. Kun ajan kanssa hellästi tai lujaa vesi silittelee kiven pintaa, särmät hioutuvat pois. Vai johtuukohan se hioutuminen sittenkin siitä, että kivet ovat yleensä kosketuksissa toisiin kiviin. Yksinäisen kiven särmiin ei koske kukaan.

Keräilen myös toisenlaisia kiviä. Kivireppuuni. Huolia, murheita, pahaa mieltä, epäonnistumisia – ties mitä mietittävää ja kannettavaa. Joku minua neuvoi, että niistä voisi päästä eroon menemällä rannalle ja heittämällä murheen kerrallaan veteen. Vertauskuvallisesti. Kiviä sinne veteen heitellään. Olen kokeillut. Olen istunut rannan kalliolla ja miettinyt mitä mihinkin kiveen kiinnitän ja sitten vaan heitto ja molskis.

Nyt ovat järvet näillä huudeilla jäässä. Kivet kiinni roudassa. Ja enhän minä matkamuistokivistäni raaski luopua. Siksikö huolet ovat nyt niin painavana lastina repussani. Tuskin sentään. On vaan ollut elämää josta mukaan on tarttunut monta painavaa palaa.

Jotain merkillistä tapahtui eilen. Yksi iso huoli putosi pois repustani, ihan odottamatta oikeastaan. Ehkä se hiersi reiän kivireppuuni, sillä tunsin miten muitakin huolia putoili sen kiven jälkeen pois. Metsälenkillä huomasin käveleväni kuin keijukainen, taisin kerran pari hypätä ilmaankin. Ilo tuli vastaani. Näin pellon laidassa kauriita ruokailemassa, polun poikki vilisti kettu komeudessaan, puussa linturuokinnalla ilo hyppelehti töyhtötiaisina, sinitiaisina, talitiaisina… Näin taas muutakin kuin kumpareisen polkuni.

 

”Kuka olet, Jumala?

Valo ja pimeys.

Ajaton iankaikkinen.

Lähellä ja kaukana.

Hiljaisuus ja myrskytuuli.

Minulla on vain ihmisen sanoja.

Ja sinä sanot:

Minä olen.”

(Pirjo Kantala: Rukousten kirja arkeen ja juhlaan)